19.12.2013

And I love you, I swear that's true. I cannot live without you.

Isäni ja äitini kuoleman jälkeen olen usein miettinyt kestäisinkö enää uutta menetystä. Olisiko minulla enää mitään syytä elää, jos menettäisin vaikka Antonin? Periaatteessa uskon olevani vanhempieni kuoleman jälkeen niin vahva, että selviäisin mistä tahansa, mutta menisikö se loppujen lopuksi niin? Varsinkin nuo vaikeudet poikaystäväni kanssa saivat minut miettimään, että mitä jos yhtenä päivänä joudunkin heräämään tietäen, ettei minulla enää koskaan ole rakastamaani ihmistä vierelläni.
 
On täysin mahdotonta sanoa etukäteen millä tavalla reagoisin tai mitä tuntisin ja ajattelisin, mikäli Antonille tai suhteellemme tapahtuisi jotain. Tiedän varsin hyvin sen, ettei kenestäkään ihmisestä saa olla riippuvainen, enkä mä olekaan. Tällä hetkellä elämä ilman Antonia tuntuu vaan täysin mahdottomalta, en mä tiedä osaisinko edes elää ilman sitä. Ja kaiken lisäksi äitini kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, suren vielä sitäkin. En mä tiedä kestäisinkö enää yhtään enempää.
 
Kaikkeen tottuu, niin mä olen sanonut ennenkin. Varmasti mäkin aikanani tottuisin siihen, ettei Antonia enää ole tai ettei hän ainakaan ole osa mun elämääni, mutta haluaisinko mä tottua? Olisiko mulla enää mitään syytä käydä läpi tätä helvettiä, jonka läpi olen jo kaksi kertaa joutunut tarpomaan? Onneksi nämä asiat eivät ole millään lailla ajankohtaisia. Meidän välillä on kaikki hyvin ja rakastan miestäni enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

18.12.2013

Food and laughter.

Kirjoitin eilen siitä, että mua ahdisti ja halusin satuttaa itseäni. No, eipä sitä kovin kauaa tarvinnut loppujen lopuksi kestää, sillä Anton raahasi mut illalla väkisin ulos syömään. Oikeastaan hyvä, että raahasi, vaikka mä koitinkin kovin vastustella. Olin vielä ravintolan pöydän ääreen istuessani sitä mieltä, ettei mua kiinnosta enkä halua mitään edes syödä, mutta kyllä se mieli siitä muuttui, kun aloin selata ruokalistaa ja Anton oli ihana oma itsensä :) Mä en voi käsittää miten se jaksaakin olla tollanen, miten se jaksaa olla mulle noin kiltti ja koittaa piristää mua, vaikka sillä itelläkin on niin vaikeeta.

Joka tapauksessa mä uskon, että toi ravintolareissu teki hyvää meille molemmille. Saatiin viettää laatuaikaa kahdestaan kodin ulkopuolella, nauraa toistemme tyhmille jutuille ja totta kai syödä ihan tajuttoman hyvää ruokaa. Sovittiin, että tästä lähtien koitetaan taas tehdä enemmän kaikkea yhdessä - käydä ulkona syömässä, leffassa ja ihan mitä tahansa. Kesän jälkeen me ei juurikaan olla käyty yhdessä missään eikä varsinkaan tällä tavalla täysin yllättäen.

Kaikki ne ongelmat meidän suhteessa, joista aiemmin täällä kirjoittelin, on myös selvitetty ja mä olen palannut kotiin. Joulua me ei valitettavasti vietetä tänä vuonna yhdessä, sillä Anton lähtee äitinsä luo ja mä jään tänne oman sukuni luokse. Uusivuosi vietetään yhdessä, tosin nekin suunnitelmat näin nätisti sanottuna kusi eilen aivan täysin, kun mä sain huomata olevani epätoivottu vieras eräälle mökille, jonka vuokrastakin mä olin oman osuuteni jo maksanut. Tai en kai mä epätoivottu ollut, mutta eräs kaveri meni antamaan sen paikan jollekin toiselle ajatellen, että mä kuitenkin perun tuloni. Paha sanoa miten siinä olis käynyt, mutta mä en sinne nyt siis mene ja Antonkin jättää menemättä :)
 
Pyrin vastailemaan sähköposteihin mahdollisimman pian, anteeksi taas kun niiden kanssa on kestänyt!

17.12.2013

Ahdistaa.

Ahdistaa ihan tajuttomasti. Oli pakko tulla koneelle kirjoittamaan, etten satuttais itseeni tai söis enempää. Mä ehdin jo vetää tossa kokonaisen sipsipussin, varmaan litran limsaa ja puolikkaan karkkipussin naamaani. Eikä mennyt edes kovin kauaa. Mulla on huono olo, oksetan itseäni ja musta tuntuu, että mun pitäis tehdä jotain pahaa itelleni. En käsitä mistä helvetistä tä olo nyt tuli... Ei tä oo niinkään surua vaan nimenomaan ahdistusta. Surua mä osaan käsitellä, mutta mä en oo niinkään tottunu tällaseen. Itkeminenkään ei auta, päinvastoin oikeestaan - alkaa ahdistaa vielä vaan enemmän.
 
Mä olen luvannut itelleni, etten enää koskaan tee mitään pahaa itelleni. Ei toi ahmiminenkaan hyväksi mulle ole, mutta en aio enää satuttaa itteeni fyysisesti, en milloinkaan. Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, että voisin ihan hyvin tarttua johonkin terävään esineeseen ja katsoa kuinka pahaa jälkeä saan sillä aikaiseksi. En ymmärrä mikä mua vaivaa. Ei tän pitäis olla tällasta, ei oo ennenkään ollut.
 
Oon niin helvetin väsynyt kaikkiin vastoinkäymisiin. Oon muutenkin väsynyt. Nukun 12 tunnin yöunia eikä se riitä mihinkään. Itken ihan jo pelkän väsymyksen vuoksi. Haluun tän helvetin ahdistuksen pois, mä tuun pian hulluksi.

16.12.2013

Ystävät.

Äidin itsemurha muutti mua jonkin verran, ei ehkä pysyvästi, mutta totta kai siitä seurannut suru ja tuska saivat mut käyttäytymään eri tavalla kuin ennen. Haluaisin voida sanoa, että onneksi kaikki mun läheiseni, ystävät ja muut, ymmärsivät minkä takia olin niin maassa enkä pitänyt juurikaan yhteyttä. Valitettavasti totuus on kuitenkin toinen ja olen kesän jälkeen menettänyt muutamia ystäviäni. Olen vasta parin viime kuukauden aikana oikeasti jaksanut panostaa ihmissuhteisiin ja ollut enemmän tekemisissä kavereideni kanssa. On ollut todella ikävää huomata, etteivät kaikki enää halua olla tekemisissä kanssani.
 
En syytä ketään siitä, että näin on käynyt ja sitä paitsi vikahan on pelkästään mussa itsessäni. Mitäs en ole pitänyt yhteyttä, mutta erityisen pahalta tuntuu se, että nyt kun haluaisin korjata tilanteen, mun ei anneta tehdä niin. Niitä tiettyjä ihmisiä ei edes kiinnosta enää. Mä tiedän olleeni todella huono ystävä, mutta voiko mua siitä oikeestaan edes syyttää ottaen huomioon mitä kesällä tapahtui? Ilmeisesti voi...
 
Anton sanoi, että mun pitäis unohtaa tollaset ihmiset. Ettei ne ole mun ystävyyden arvoisia, jos ne ei tajua minkä takia oon viime kuukaudet käyttäytyny tällä tavalla, mutta en mä tiedä. En jotenkin pysty ajattelemaan tolla tavalla ja mietin vaan, että mun olis pitäny tehdä toisin. Olisin voinut edes yrittää pitää yhteyttä, vaikka se vaikeaa olikin. Mä en vaan jaksanut edes yrittää ja vaikka mä olen ajatellut, että se on täysin ymmärrettävää niin ilmeisesti se ei sitten olekaan. Tuntui pahalta tänään kävellä kadulla vastaan erästä ihmistä, jonka oon tuntenu alakoulusta asti, ja hyvä kun se edes moikkasi mua. Ennen oltiin oikeesti aika hyviä ystäviä...

15.12.2013

I wish I could see that you're okay.

Se on kuollut. Se on kuollut eikä tule enää takaisin, vaikka mä kuinka huutaisin sen perään. Äiti tappoi itsensä. Voin itkeä ja rukoilla, että se tulisi, mutta se ei tule. Ei enää koskaan...

Onneksi Anton tuli eilisiin juhliin, sillä valomerkin tultua mä romahdin. Olin jo jonkin aikaa aavistellut, että pian se tapahtuu. Mulla oli alkuillasta todella hauskaa - nauroin, tanssin ja olin tosi iloinen. Kellon alkaessa lähestyä kolmea ja lopulta puolta neljää, mun hymy alkoi hyytyä ja musta tuli koko ajan vaan vähäpuheisempi, varmaankin laskuhumalan takia. Olisin halunnut lähteä jo pois, mutten viitsinyt keskeyttää muiden hauskanpitoa ja tiesin, että pian se valomerkki tulisi ja kaikki lähtisivät. Mulla oli täysi työ pidätellä itkua sen aikaa, että päästiin baarista ulos ja lähdettiin Antonin kanssa kävelemään kotia kohti. Muut lähti toiseen suuntaan ja mä sain itkeä.
 
Anton sai puoliväkisin raahata mut kotiin, koska mä olisin halunnut jäädä ulos sateeseen. Älkää kysykö miksi, mä en todellakaan tiedä. Tiedän vaan sen, että viime yönä musta taas tuntui siltä kuin joku olisi repinyt mun sydäntä rinnasta ulos. Muhun sattui, mulla oli ikävä ja mä itkin. Onneksi edes yksi asia on hyvin, nimittäin se, ettei Anton kuulemma enää aio pyöriä siinä huumeporukassa. Sen takia mä suostuin kotiinkin tulemaan, mutta on meillä kuitenkin vielä paljon puhuttavaa. Ehkä kaikki vielä kääntyy hyväksi.