Broken.

Valitin tossa aiemmin jatkuvaa väsymystä, mutta oikeastaan se on tällä hetkellä ongelmista pienin. Mä nimittäin onnistuin murtamaan ranteeni tossa viime viikolla ja voin sanoa, että tä on aika helvetin perseestä. Alle kuukauden ikäisen vauvan äitinähän tä tuli tosi hyvään saumaan! Ripustin siis uusia verhoja meidän olohuoneeseen, kun meidän toinen kissa hyppäsi samalle jakkaralle mun kanssa ja jotenkin horjahdin siitä niin, että lensin suoraan maahan ja totta kai vaistomaisesti otin kädellä vastaan. Ranne sojotti ties minne ja suorinta tietä päivystykseen. Jos se olikin kipeä siinä vaiheessa niin se kipu ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä oli tulossa.

Ne ei nimittäin meinanneet saada sitä kättä oikaistua normaaliin asentoon. Kolmas kerta toden sanoi, mutta mä en voinut kuin itkeä, kun ne koitti saada sen virheasennon suoristumaan. Kai mä siihen jonkun puudutuksenkin sain, mutta eipä se kokonaan ainakaan ehtinyt vaikuttaa. Voin nimittäin kertoa, että synnytys oli hyvinkin kivuton ja helppo tohon verrattuna. Ei kiitos ikinä enää mitään tollasta.

Se onneksi sitten kuitenkin meni lopulta kohdalleen eikä tota tarvitse ruveta leikkaamaan tai muuta. Kipsi on muutaman viikon ajan kädessä ja Anton joutui jäämään pois töistään tän takia. Sekin harmittaa mua, mutta enpä mä täällä kotona yksin pärjäisi Helmin kanssa. Mun postailut saattaa jäädä jatkossa vähän vähemmälle, koska tä kirjoittaminenkaan ei ole mitään maailman helpointa tällä hetkellä, mutta kyllä mä ainakin yritän tulla välillä postaamaan jotain.

Mukavaa alkuviikkoa!

Smile and laugh.

Varmaan jokainen läheisensä menettänyt tietää sen tunteen, kun yhtäkkiä mieleen tulee jokin hetki, jonka vietti sen kyseisen ihmisen kanssa. Mulla on nyt yli vuoden ajan palannut monta kertaa päivässä mieleen muistoja äidistäni. Tilanteita ja hetkiä, jotka koimme yhdessä. Ne vilistävät silmieni edessä kuin filminauha ja niiden ilmaantumista on ollut alusta lähtien aika mahdoton kontrolloida. Ne tulevat silloin kun tulevat, aikaa ja paikkaa katsomatta. Aluksi ne saivat mut itkemään ihan joka kerta riippumatta siitä, oliko kyseinen muisto hyvä vai huono. Nykyään niistä tulee useimmiten haikea olo.

Mun mielestä se oli suuri etappi, kun pystyin ensimmäisen kerran katsomaan kuvia vanhemmistani ilman, että aloin itkeä tai olin itku kurkussa. Kun mä ihan oikeasti hymyilin niitä hetkiä miettiessäni ja nähdessäni kuinka äiti ja isä nauravat ja ovat iloisia. Toinen aika samanlainen tilanne oli se, kun ensimmäisen kerran naurahdin muistellessani äitini ja minun yhteistä hetkeä. Tuntui hyvältä välillä kokea jotain positiivisiakin tunteita, vaikka äitini menetys yhä sattuukin. Se tuntui myös jollain tavalla ehkä hieman oudoltakin, mutta ennen kaikkea hyvältä ja helpottavalta.

Nauraminen on ollut aika harvinainen asia mulle tämän viime vuoden aikana. Aika pitkään se oli sitä, että mä saatoin kyllä nauraa, mutta se ei tullut niin sanotusti sydämestä asti. Se oli pinnallista ja kuoli nopeasti. Muistan hyvin sen, kun ensimmäisen kerran nauroin oikein kunnolla monen minuutin ajan niin, että vesi valui silmistäni. Pelasimme syksyllä ystävieni kanssa aliasta ja siinä sanoja selittäessäni joku sanoi jotain hauskaa, mitä aloimme kaikki nauraa. Tavallaan on aika järkyttävääkin miettiä, että äitini kuoli kesäkuun alussa ja vasta syksyllä mä nauroin ensimmäisen kerran kunnolla sen jälkeen. Mutta voi vitsit miten se helpotti ja tuntui hyvältä. Ihan kuin mun harteilta olisi lähtenyt jokin hyvin painava taakka pois. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se tuntui niin vapauttavalta.

Mun hymyni tai nauruni ei aina vieläkään ole niin täysin aitoa kuin ehkä haluaisin. Mä olen aina ollut hyvä niin sanotusti esittämään iloista vaikken ole. Teen sen mielestäni vielä jopa aika uskottavastikin, sillä saan halutessani jopa Antonin uskomaan, että kaikki on hyvin vaikka näin ei todellakaan olisi. Eikä Anton todellakaan ole tyhmä tai sokea ja hän tuntee mut paremmin kuin kukaan muu. Mä kuitenkin itse totta kai tiedostan sen, ettei se hymy ole aitoa vaan väkisin väännettyä ja pelkkää teeskentelyä. Mua on monet kerrat harmittanut ihan hirveästi se, etten osaa vieläkään kunnolla nauttia niistä iloisista hetkistä. Mä hymyilen, koska mun oletetaan tekevän niin. Se kuuluu kyseiseen hetkeen ja tilanteeseen, mutta ei se välttämättä merkkaa mulle yhtään mitään. Nyt viime aikoina mulla tosin on ollut monesti hymy korvissa asti ja mä olen ollut onneni kukkuloilla, joten eiköhän toikin ala pikkuhiljaa väistyä :)

Hauskaa torstaita kaikille!

Blogin tulevaisuus.

Olihan se alunperinkin tiedossa, että kunhan mä pääsen äitini kuolemasta ja itsemurhaan liittyvistä tunteista ja kysymyksistä ajan kanssa yli, tulee blogini sisältö muuttumaan. Helmin syntymä muutti asioita vielä aika paljon enemmänkin ja myös äitiys tulee varmasti näkymään ainakin jossain määrin jatkossa täällä. Itse asiassa mä mietin siellä sairaalassa ollessani Helmin syntymän jälkeen, että lopetan koko blogin kirjoittamisen. En niinkään siksi, etten pitäisi tästä. Ajattelin silloin, että blogi muistuttaa mua liikaa kaikesta menneestä - isästä, äidistä ja siitä kaikesta tuskasta, jota tunsin niin pitkään. Olin vakaasti sitä mieltä, ettei mun kannata enää jatkaa, että mä olen saanut tältä blogilta jo kaiken mitä voin saada. Tavallaan ehkä olenkin ja sen suurimman hyödyn ja avun olenkin taatusti jo saanut. Olen aiemminkin sanonut, että tänne kirjoittaminen on ollut mulle todella tärkeää ja tästä on ollut ihan järjettömän suuri apu surutyössä. Teidän lukijoiden kommentit ja spostit ovat myös totta kai olleet valtava osa tätä kaikkea enkä voi vieläkään ymmärtää kuinka kannustavia ja ihania ihmisiä mun blogia on lukenut!

Mun mieli muuttui kuitenkin jo ennen kuin päästiin sairaalasta kotiin. Tajusin, etten mä halua lopettaa tätä. En oikein tiedä mitä mä jatkossa haluan tältä blogilta ja tällä hetkellä musta tuntuu, että vähän kaikki kaipaisivat uudistusta. Blogin ulkoasu nyt ennen kaikkea, nimikin viittaa pitkälti menneeseen ja sisältö ehkä ylipäänsä. En mä mitään suuria muutoksia sisältöön aio tehdä, mutta ainakin mä ajattelin jatkossa lisäillä tänne myös kuvia. Saan parin päivän päästä uuden puhelimen ja sillä voisin mahdollisesti räpsiä jotain kuvia myös tänne blogiinkin. Mun nykyisen puhelimen kamera on täysin onneton ja surkea eikä meillä oikeastaan ole sen parempaa kameraa muutenkaan, joten siinä yksi iso syy miksen ole tähän päivään mennessä lisännyt tänne yhtä ainutta itse ottamaani kuvaa. Jatkossa toikin saattaa siis ehkä muuttua... :)

Saa nyt nähdä tapahtuuko tässä mitään muutoksia ja millä aikataululla, mikäli tapahtuu. Mä olen ollut viimeisen viikon todella väsynyt enkä oikein edes tiedä mistä se johtuu. Pienen vauvan äitinä toi kuulostaa ehkä hassulta, mutta ei Helmi juurikaan mua ole valvottanut, vaikka öisin joudunkin heräämään. Saatan nukkua vuorokaudessa jopa 13 tuntia ja silti olen ihan loppu enkä jaksaisi tehdä mitään. Syytin aluksi tätä kuumuutta, mutta ei kai sekään täysin voi tätä selittää. Tiedä sitten mistä loppuu, mutta eiköhän tä ole ihan ohimenevää. Tän väsymyksen takia mä en oikein ole jaksanut postaillakaan kovin ahkerasti, mutta katsotaan miten tä tästä etenee :)

Suruaika.

Mua harmittaa ja oikeastaan ärsyttääkin se, etteivät kaikki ihmiset ymmärrä sitä, että jokaisella on erilainen tapa surra. Joo, mulla kesti äidin kuoleman jälkeen ehkä sitten "normaalia" kauemmin päästä sen kaikkein pahimman ajan yli. Siis sen, kun mä en oikeasti päässyt edes sängystä ylös tai kyennyt tekemään tai ajattelemaan yhtään mitään. Mutta mitä sitten? Ja miten joku normaali voidaan edes luokitella? Meillä oli siis perjantaina muutama kaveri istumassa iltaa, joista pari sitten nautti hieman alkoholia ja ehkä mahdollisesti sen lievän humalatilan vuoksi eräs kaverini alkoi sitten ihmetellä sitä miten mä olin niin hirveän pitkään surullinen. Hän menetti siis itse äitinsä tuossa viime huhtikuussa ja omien sanojensa mukaan pääsi todella nopeasti yli siitä.

Ei toi ihminen mitenkään siis pahalla kysellyt ja ihmetellyt, mutta jostain syystä se tuntui silti pahalta. Hän ei syyttänyt mua mistään, mutta silti mulle tuli jollain tavalla syyllinen olo. Aivan kuin olisin tehnyt jotain väärin, kun surin niin pitkään. Tai ehkä se pointti tossa oli se, että mulla meni niin pitkään ennen kuin pääsin takaisin kiinni normaaliin elämään ja arkeen, ja sitä siinä sitten ihmeteltiin. Mukaan vedettiin myös Anton, joka tosiaan viime vuoden lopussa menetti isänsä ja pääsi myös melko nopeasti pahimman yli. En oikein osannut sanoa mitään tuolle kaverilleni, sillä mun mielessä oli lähinnä pelkkiä itsestään selviä asioita, joista päällimmäisenä se, että jokainen kokee menetyksen eri tavalla ja myös suree eri tavalla.

En tiedä olenko mä sitten jotenkin heikompi ja herkempi ihminen, kun mulla kesti siinä niin pitkään, kun näyttäisi vähän siltä, että muut pääsevät tollasten asioiden yli paljon mua nopeammin. Tai sitten mä vaan kuulen tota ihmettelyä nimenomaan vain niiltä, joilla se pahin suruaika ei ole ollut kovinkaan pitkä. Pikkuhiljaa sitä alkaa vaan itsekin miettiä, että onko mussa jotain vikaa, kun toi ei siis todellakaan ollut ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun samaista asiaa pohditaan. Tiedän myös sen, että mun selkäni takana ihmiset ovat tuosta puhuneet monen monet kerrat.

Tä on kaiken lisäksi ihan naurettavaa, sillä kuten mä olen nytkin jo pariin kertaan kirjoittanut - jokaisella on oma tapansa surra. Eli miksi musta nyt tuntuu siltä, että olisin tehnyt jotain väärin? Mä olen myös koittanut keksiä jotain ihan konkreettisia syitä mun surulleni ja onhan niitä löytynyt. Ensinnäkin se, ettei mun isäni kuolemasta ollut vielä kulunut kovinkaan kauan ja toiseksi se, että äitini tappoi itsensä. Antonin mielestä mun pitäisi jättää kaikki tollaiset puheet ihan omaan arvoonsa, mutta en mä vaan taida pystyä. Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun periaatteessa tiedän, ettei tässä ole ollut mitään epänormaalia, mutta samalla musta tuntuu, etten ole normaali.

Pitäisi vaan koittaa keskittyä tähän hetkeen ja jättää ne menneet taakse. Ei se vaan olekaan ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella...

It's only after you've lost everything that you're free to do anything.

Vuosi sitten mä makasin kotona tajuamatta mitään mistään. Surun murtamana ja mielessä ainoana ajatuksena "äiti tappoi itsensä, äitiä ei enää ole". Anton totesi tänään kotiin palatessaan, että mä olen taas kuin ennen. Kysyin mitä hän sillä tarkoitti ja vastaus oli, että mä säteilen taas. Mä näytän onnelliselta sen sijaan, että mun silmistä ja koko olemuksesta paistaisi kärsimys ja paha olo. Kyllä mä muistan itsekin sen, kuinka peilistä katsoessani mua tuijotti silloin joku aivan vieras tyttö. Sen katse oli tyhjä, suupielet kääntyneet alas, naama kalpea ja hiukset sekaisin. Ulkoinen olemus on totta kai myös iso asia, mutta suurin muutos on tietysti tapahtunut sisällä - muhun ei oikeasti satu enää joka hetki. 

Ei siitä ole kovinkaan pitkä aika, kun vielä ajattelin ettei tulevaisuudella ole tarjota mulle yhtään mitään. Nyt mua lähinnä naurattaa koko ajatus, sillä totta kai sillä on! Ensinnäkin mä olen saanut jo paljon enemmän kuin ikinä ansaitsisin - oman lapsen. Vuosi tytön kanssa kotona ja sitten mun olisi tarkoitus suunnata takaisin koulunpenkille. Opintoja mulla on jäljellä vielä pari vuotta ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, me valmistutaan Antonin kanssa molemmat samaan aikaan. Sen jälkeen meillä onkin kaikki mahdollisuudet avoinna. Me ollaan jopa mietitty muuttoa ulkomaille, mutta saa nähdä tuleeko sellainen oikeasti koskaan kysymykseen. Tai ehkä tuleekin, mutta toisaalta me halutaan myös saada ainakin toinen lapsi vielä ja ehkä se muuttokin olisi järkevämpää, kun lapset ovat vähän vanhempia.

Toi otsikko kuvaa hyvin mun tämän hetkisiä ajatuksia. Tavallaan se, että mä olen menettänyt elämässäni niin paljon on myös avannut mun silmäni. Mä olen tajunnut, että mun pitää ihan oikeasti tehdä elämässäni sellaisia asioita mitä haluan ja joista nautin. Tietyin rajoituksin totta kai, enkä mä nyt mitään ihan hullua ja typerää ole ajatellutkaan tehdä. Esimerkiksi toi ulkomaille muutto on pyörinyt mun mielessäni jo pitemmän aikaa, mutta ensi kertaa nyt musta oikeasti tuntuu siltä, että se saattaisi joskus jopa toteutua. En tiedä mistä tämä uusi "rohkeus" on tullut ja onko se tullut pysyäkseen, mutta toivossa on hyvä elää! Mä olen tajunnut sen, ettei mun ole mikään pakko vain tyytyä siihen mitä mulla on nyt juuri tällä hetkellä vaan mä voin aina tavoitella vielä jotain enemmän. Oli kyse sitten pienemmistä tai suuremmista asioista :)