Äidinrakkaus.

Mulla on kokemusta äitinä olemisesta vasta todella pieni aika. Tytär mä ehdin olla äidilleni lähes 20 vuotta ja viime aikoina mulle on tullut yhä vahvempi tunne siitä, ettei äidin päätös päättää elämänsä ollut helppo. Mun on täysin mahdoton tietää mitä kaikkea äidin päässä liikkui, mutta yhden asian mä uskoisin nyt tietäväni - hänen ei taatusti ollut helppo jättää meitä tänne yksin.

Mä tunsin itse tosi pitkään syyllisyyttä äitini teosta. Ajattelin olleeni huono tytär eikä äiti halunnut elää, koska mä olin ollut vaikea lapsi. Toihan on jopa tosi itsekästä ajattelua, sillä tietenkään äitini maailma ei pyörinyt vain mun ympärilläni. Tyhmääkin se oli, sillä meillä oli aina hyvät välit äidin kanssa ja vaikka itse sanonkin, mä en suinkaan ollut koskaan mitenkään vaikea lapsi tai nuori. Se kai tosin onkin ihan normaalia, että itsemurhan tehneen läheiset syyttävät itseään ja miettivät mitä olisivat voineet tehdä toisin. 

Tavallaan mulle on ollut helpottavaa tajuta, etten mä ole mitenkään voinut olla syyllinen äidin päätökseen, sillä uskoisin viimeistään nyt tietäväni kuinka paljon hänen on täytynyt mua ja sisaruksiani rakastaa. Mutta jotenkin mun on Helmin synnyttyä ollut välillä jopa vaikeampaa ymmärtää äitini päätöstä. Mä en ikinä pystyisi jättämään lastani enkä käsitä miten joku siihen pystyy. Tai käsitän toki, sillä sairas ihminen ei ajattele välttämättä samoin. Voihan se olla, että äitini olisi päätynyt ratkaisuunsa jo paljon aiemmin, mikäli hänellä ei olisi ollut lapsia. Ehkä me oltiin hänelle se voima, joka kannatteli häntä puolentoista vuoden ajan pystyssä. Ei kai sitä kuitenkaan voi olettaa kenenkään elävän vain muiden takia. Ei, vaikka mä itsekkäästi toivonkin, että äiti olisi jaksanut vielä vähän kauemmin vaikka sitten meidän takia ja hakenut apua. Tilanne voisi olla nyt jo aivan erilainen, mikäli niin olisi tapahtunut...

Mä olen miettinyt oliko itsemurhapäätöksen tekeminen äidille pelkästään helpotus. Oliko hän viimeisinä elinminuutteinaan pelkästään huojentunut tietäessään pääsevänsä ihan kohta pois, vai oliko hän myös surullinen? Mua häiritsee ihan kamalasti kun en tiedä. Kiusaan itseäni tällaisilla ajatuksilla ja pohdinnoilla enkä mä tule koskaan saamaan kunnollista vastausta kysymyksiini. En koskaan.

Katkera ja kateellinen.

En muista olenko koskaan kirjoittanut täällä siitä, kuinka olen monesti tuntenut kateutta ja jopa katkeruutta vanhempieni kuoleman jälkeen, kun suurimmalla osalla muista ihmisistä kuitenkin on vielä ne vanhemmat olemassa. Eihän se kateus tai varsinkaan katkeruus ole mitenkään hyvä asia, mutta sellaisiakin tunteita on tullut vastaan useampaankin otteeseen - valitettavasti. Kateus ei sinänsä välttämättä ole aina paha asia ja lähinnä sitä onkin ilmennyt tilanteissa, joissa näen tai kuulen, että joku ystävistäni on vaikkapa tehnyt jotain ihanaa perheensä kanssa. Hetkellinen "mäkin haluaisin kokea vielä saman" -tunne täyttää mielen ja saattoi toisinaan myös saada mut itkemään. Osaan mä kuitenkin yhtä lailla myös iloita tuollaisissa tilanteissa siitä, että joku on saanut tehdä jotain kivaa vanhempiensa kanssa. Välillä sitä vaan alkaa miettiä liikaa koko asiaa ja aika herkästi siitä tulee myös sitten paha mieli. Ei kai siinä mitään epänormaalia olekaan, vaikka välillä tunnenkin pientä kateutta siitä, että toisilla on vielä vanhemmat elossa. Olisipa minullakin.

Katkeruus sen sijaan ei ole varmaan milloinkaan hyvä tai positiivinen asia, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten ole missään vaiheessa ollut katkera. Olen ollut katkera siitä, että äiti tappoi itsensä, siitä että isosiskoni tiesi äidin pahasta olosta eikä tehnyt asialle mitään sekä siitä, että multa on viety sekä isä että äiti. Täysin turhaahan se on ollut eikä taatusti ole auttanut mua suruni työstämisessä, oikeastaan päinvastoin. Silti noiltakaan tunteilta en ole välttynyt, vaikken niitä pitkään aikaan olekaan enää tuntenut.

Tilanteet, joissa joku läheiseni valittaa mulle vanhemmistaan ovat yhä edelleen välillä aika haastavia. Olen saanut lukuisat kerrat kuulla kuinka perseestä jonkun äiti on tai miten jonkun toisen isä on täysi idiootti, kun ei voinut lainata autoaan viikonloppureissua varten. Ei tunnu kivalta, ei. Noi on ihan normaaleja reaktioita ihmisiltä, joita ärsyttää ja harmittaa ja mä olen taatusti laukonut vastaavia itsekin usempaankin otteeseen. Nykyään noita kuullessa tuntuu vaan lähes joka kerta pisto rinnassa, sillä näillä kyseisillä ihmisillä kuitenkin on vielä vanhemmat ja mä tekisin itse ihan mitä tahansa, jotta saisin edes toisen vanhemmistani takaisin. Kyllähän sitä pariin kertaan on tullut mietittyä noissa tilanteissa, että eikö toikin vaan voisi olla kiitollinen siitä mitä sillä on sen sijaan, että se valittaa jostain täysin turhasta. Nykyään mä osaan suhtautua vähän eri tavalla ja kyllä mä kuuntelen, jos joku haluaa mulle avautua oli asia sitten mikä tahansa :) Ymmärrän hyvin sen, että jokainen kokee ne omat murheet ja ärsytykset isoina asioina eikä ole mun tehtäväni arvostella tai arvioida niitä muiden puolesta.

Helmi.

Vuosi sitten mun elämä oli niin hajalla ja sekaisin, etten uskonut edes eläväni enää vuoden päästä. Olin aivan vakuuttunut siitä, etten ikinä pääsisi ylös sieltä surun ja tuskan keskeltä. Mun elämässäni ei ollut mitään muuta kuin kipua ja kaipuuta, surua ja kyyneleitä. En mitenkään voinut edes aavistaa, että vuoden kuluttua mä olen äiti. Että mulla on kohta elämässäni jotain sellaista, mikä kannattaisi mut läpi minkä tahansa vaikeuden tai esteen. Helmi on sellainen, enkä mä oikein vieläkään voi käsittää mitä niin hyvää mä olen tehnyt, että olen ansainnut tuon pienen ihmeen elämääni.

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, mulla ei ole tällä hetkellä mitenkään erityisen hyvä mieli, mutta miten mä voisin olla huonolla tuulella kun näen miten tyttäreni sädehtii ja hymyilee mulle? En ole missään vaiheessa tytön syntymän jälkeen ajatellut, ettei musta olisi tähän. Raskausaikana mun mielessä pyöri ties mitä ajatuksia ja pelkäsin ihan tajuttomasti olevani jollain tavalla huono äiti kaikkien näiden vaikeuksien keskellä. Tähän mennessä mä olen kuitenkin suoriutunut omasta mielestäni varsin hyvin. Mulla saattaa olla tosi paha olla, voin itkeä ja pyöriä sängyssä pahan oloni keskellä, mutta silloin Helmi ei ole paikalla.

Monet ihmiset ovat olleet oikein yllättyneitä siitä, miten onnelliselta ja tyytyväiseltä Helmi vaikuttaa. Jossain vaiheessa toi itse asiassa jopa loukkasi mua hieman tai mulle tuli sellainen olo, että onko kaikki oikeasti ajatelleet, ettei musta ole äidiksi tai Antonista isäksi? Että meidän lapsi joutuisi kasvamaan huonoissa oloissa ja itkujen ja riitojen keskellä? Onneksi mä olen tajunnut, ettei kukaan ole mitään tollaista odottanut, mutta jos mä pelkäsin aluksi itsekin tuleeko tästä mitään niin mikseivät muutkin sitten olisi pelänneet? Mä olin kuitenkin niin tajuttoman huonossa kunnossa vielä vähän aikaa sitten eikä Antonkaan ole todellakaan päässyt helpolla.

Totta kai pienen vauvan hoitaminen on välillä raskasta enkä mä voi sanoa nauttivani esimerkiksi yöherätyksistä, mutta ne ja monet muut kuuluvat asiaan. Ei ole mitään mitä mä en tekisi tyttäreni puolesta tai hyväksi. En ole koskaan rakastanut samalla tavalla yhtään ketään ja melkein parasta tässä kaikessa on se, että tiedän ja näen kuinka paljon Antonkin rakastaa ja jumaloi lastamme. Mun on vaikeaa käsittää kuinka yksi pieni hampaaton hymy tai tunne siitä, miten pienet sormet puristuvat oman sormeni ympärille voivatkin saada koko maailmani kirkastumaan, mutta niin se vain on. Pelkästään Helmin näkeminen saa mulle paremman mielen ja mä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen ja etuoikeutettu, koska mä olen saanut itselleni maailman ihanimman perheen.

Feeling low.

Asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, mutta silti musta tuntuu pahalta. Oon miettinyt, että aiheuttiko äidin itsemurha mulle niin pitkäkestoisen surun, että siitä on vaikea päästä kokonaan irti? Ehkä mä en osaa enää olla samalla tavalla onnellinen ja nauttia elämästä. Koko ajan tuntuu jotenkin siltä, ettei asiat ole hyvin, vaikka ne oikeasti ovat. Tai no niin, onhan tässä kaikenlaista ongelmaa ja muutoksia, mutta periaatteessa kaikki kuitenkin on hyvin. En mä sure enää äitiäni, en ainakaan samassa mittakaavassa kuin ennen. Totta kai musta tuntuu pahalta muistaa, ettei äitiä enää ole ja varsinkin kun tiedän millä tavalla hän kuoli, mutta ei se suru ole enää samanlaista. En tiedä mikä mua taas vaivaa...

Antonilla alkaa huomenna koulu ja mä joudun olemaan taas moneen viikkoon ensimmäistä kertaa päivät yksin kotona Helmin kanssa. Mun ranne onneksi kestää Helmin nostelun ja muun, mutta onneksi Antonin lukujärjestykset ovat aika väljiä eikä mun tarvitse olla tytön kanssa yksin 8 tuntia joka päivä. Ei siis sillä, etteikö musta olisi ihanaa olla Helmin kanssa, mutta mun ranne ei tosiaan ole vielä aivan kunnossa ja totta kai se rasittuu pientä vauvaa hoitaessa. Lisäksi mun mielialani on tällä hetkellä tosiaan vähän vaihteleva. Onneksi Helmi kuitenkin saa mulle ennen kaikkea paremman mielen eikä mulla luojan kiitos ole vielä kertaakaan ollut sellaista oloa, etten jaksaisi häntä hoitaa. Pelkäsin ennen tytön syntymää ihan älyttömästi sitä, että jossain vaiheessa suru iskisi päälle taas niin vahvana, ettei musta olisi olemaan äiti tyttärelleni, mutta ainakaan vielä niin ei ole käynyt. Toivottavasti ei käykään.

Kohtapuolin meille on tulossa vieraita ja mun pitäisi sitä ennen saada loihdittua jotain tarjoiltavaakin. Ei kiinnostaisi yhtään, mutta eiköhän se siitä taas lähde, kunhan vaan saan itseni liikkeelle. Anton on tällä hetkellä Helmin kanssa ulkona kävelyllä ja mä koitin nukkua tätä pahaa oloani pois. Ei oikein onnistunut enkä mä edes saanut nukuttua. Ei voi siis muuta kuin toivoa, että mieli tästä vielä kirkastuu tai viimeistään huomenna olisi jo parempi päivä.

Relaxed.

Helmi sai syntymällään mut unohtamaan aika hyvin äidin kuoleman ja kaiken muunkin ikävän, mutta kuten mä olen kertonut, on niitä vaikeuksia ollut ihan kiitettävästi myös tässä viime aikoina. Toinen vauva ja siitä seurannut pienimuotoinen kaaos koko meidän elämässä sekä mun ranteen murtuminen ja jatkuva väsymys ovat ottaneet aika koville ja verottaneet todella paljon mun jaksamistani. Viime viikko meidän oli tarkoitus olla ihan vaan kotona perheen kesken ja pitää tietokoneet ja puhelimien netit suljettuina juurikin sen takia, että saataisiin edes hetki hengähtää ja rentoutua. Kotona me ei pystytty koko viikkoa viettämään, mutta Anton tai minä ei kumpikaan käytetty nettiä viikkoon, vaikka toisella olikin kova tarve päästä facebookiin ja toisella taas blogiinsa. Molemmille tuli tarpeeseen pitää pientä taukoa tietokoneista ja älypuhelimista.

Mun väsymykselle löytyi vihdoinkin syy ja samalla kieltämättä selittyi muutama muukin oire, joita en tosin ole olisi ikimaailmassa osannut liittää yhteen tuon väsymyksen kanssa. Mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja nyt siihen on onneksi aloitettu lääkitys. Kipsistäkin mä pääsin eroon vihdoin ja viimein ja toi ranne on oikeastaan paremmassa kunnossa kuin oletin sen olevan. Ei se tietenkään entisensä vielä ole, eikä välttämättä koskaan sellaiseksi tulekaan, mutta eiköhän tästäkin selvitä :)

Helmin ristiäiset olivat viime viikolla ja tilaisuus oli juuri niin kaunis ja ihana kuin haaveilinkin sen olevan. Ainoa "varjopuoli" tossa oli se, että Helmi oli melko itkuinen ison osan ajasta, mutta eipä se mitään. Tyttö sai nimen ja tulipahan taas todistettua, että meillä on kyllä maailman ihanimmat ystävät ja sukulaiset. Kaiken kruunasi se, että paras ystäväni tuli vihdoin takaisin Suomeen juuri parahiksi kummityttönsä ristiäisiin :) 

Nyt mun pitäisi alkaa miettiä blogille uutta ulkoasua ja vähän muutakin muutosta. Saa nähdä millä aikataululla pystyn niitä toteuttamaan. Hyvää sunnuntaita kaikille!