Bitterness.

Minulta kysyttiin olenko katkera isosiskolleni ja ensimmäisenä ajattelin, etten tietenkään ole. Hetken asiaa mietittyäni tajusin, että kyllä mä taidankin olla. Me ollaan Amandan kanssa aina oltu läheisiä ja tultu hyvin toimeen keskenämme. Lapsina olimme lähes erottamattomat, mutta aikuistuminen ja varsinkin vanhempiemme kuolema on muuttanut tuota. Mistä sitten olen katkera? Varmaan lähinnä siitä, ettei Amandan ole kertaakaan näiden vaikeiden aikojen aikana tarvinnut ottaa vastuuta mistään tai olla isosisko. Se olen ollut minä, joka on pitänyt huolen kaikesta ja kaikista, myös Amandasta. Välillä minusta on tuntunut, että Ama on se pikkusisko ja minä isosisko. Eihän meillä ole ikäeroa kuin kaksi vuotta, mutta joka tapauksessa.

 

Totta kai haluan, että siskoni pääsee surunsa yli mahdollisimman nopeasti ja helposti, eikä hänen tarvitsisi huolehtia yhtään kenestäkään. Olisin kuitenkin kaivannut siskoltani edes jonkinlaista apua perheen pystyssä pitämisessä ja asioiden hoitamisessa isämme kuoleman jälkeen. Ama oli jo muuttanut pois kotoa, eli hän ei samalla tavalla ajautunut siihen vastuun ottamiseen kuin minä.

 

Muut ihmiset, esimerkiksi sukulaisemme, ovat näiden kahden vuoden aikana aina olleet hyysäämässä Amandan ympärillä ja voivottelemassa sitä, kuinka vaikeaa Amandalla on. Olen minäkin saanut tuota osakseni, mutta en ehkä ole koskaan samalla tavalla osannut sellaista edes vaatia kuin Ama. Välillä on tehnyt mieli huutaa, että hei, minäkin olen olemassa ja myös muhun sattuu. Olen jo pitkään tiedostanut sen, että olen ollut monet kerrat kateellinen siskolleni. Siitä kaikesta huomiosta, minkä hän saa ja myös siitä, ettei hänen ole tosiaan tarvinnut huolehtia missään vaiheessa yhtään mistään tai kenestäkään.

Minulla oli eilen näitä asioita miettiessäni ihan kamala olo. Tunsin itseni maailman surkeimmaksi siskoksi ja huomionhakuiseksi kakaraksi. Mikä oikeus minulla muka on olla kateellinen tai varsinkaan katkera siskolleni, joka ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään, varsinkaan minulle? Amanda on aina rakastanut minua, näinkö minä kiitän häntä siitä?

Nuoruus.

Menetin isäni 18-vuotiaana ja äitini paria päivää vaille 20-vuotiaana, ja eilen multa kysyttiin kommentissa tuntuuko musta, että olen menettänyt nuoruuteni noiden tapausten vuoksi. Tavallaan tuntuu, mutta onneksi mä sain viettää ihan tavallisen teini-iän, vaikka se normaali nuoruus katkesikin sitten siinä vaiheessa, kun mun isä kuoli. Ei mun elämä ole ollut ikinä oikeestaan täysin samanlaista kuin monen mun ystävän. Mä olen seurustellut jo monta vuotta saman ihmisen kanssa, eli mulla ei ole ollut mitään tarvetta juosta baareissa miehiä etsimässä ja hyppiä sängystä sänkyyn. Vähän kärjistetty esimerkki ehkä, mutta pointti varmaan tulee selväksi.

Tän ikäisenä monen elämä on juuri sitä, että juhlitaan, sekoillaan, kierretään maailmaa ja opiskellaan satunnaisesti siinä välissä. Kuten mä olen maininnut, mä en ole kertaakaan ollut baarissa mun äidin kuoleman jälkeen enkä muutenkaan humalassa. Suurin syy tuohon on taatusti se, että olen ollut niin surun murtama, mutta ei minua muutenkaan enää samalla tavalla kiinnosta ajatus baarireissusta kuin ennen. Ehkä sain tarpeekseni siitä, kun vielä keväällä juhlin vähintään pari kertaa viikossa. Senkin tein vain siksi, että kuvittelin voivani hukuttaa murheeni alkoholilla.

Harva on vielä tässä iässä menettänyt molemmat vanhempansa ja nuo menetykset vaikuttavat elämääni todella paljon. En halua enkä tällä hetkellä edes kykene elämään sellaista "tavallisen nuoren ihmisen onnellista elämää." En nyt mene sen tarkemmin mihinkään yksityiskohtiin, jokainen voi miettiä mitä sellainen elämä voisi pitää sisällään. Läheisen ihmisen menetyksestä toipuminen kestää aina kauan ja valitettavasti koen sen niin, että nuorena menetyksen kokeminen saa aikaan myös sen, että osa siitä nuoruudesta menetetään.

 

Toisaalta taas pikkuhiljaa olen jälleen siirtymässä siihen normaaliin arkeen. Jatkan opiskeluja, näen ystäviä, teen asioita joista pidän. Eli käytännössähän tuo on juuri sitä normaalia elämää. Ainut poikkeus minulla on vain se, että tuota kaikkea varjostavat ne menetykset, jotka olen joutunut kokemaan.

 

En oikein saanut kirjoitettua kovinkaan ymmärrettävästi mitä oikeasti tarkoitan, mutta ehkä tästä jotain ymmärtää... :)

Anna anteeksi äiti.

Olinko mä huono tytär sille? Tappoiko se itsensä, koska olin niin huono? Olen koittanut miettiä minkä takia äiti ei jaksanut, miksei se halunnut jatkaa enää elämäänsä. Pari viime päivää mielessä on pyörinyt aika voimakkaasti tunne siitä, etten mä ollut riittävän hyvä. Kunpa voisin vielä kertoa äidille, että mä kyllä yritin. Mä ihan tosissani yritin, mutta ilmeisesti mä epäonnistuin siinä. Mun pitäisi pyytää siltä anteeksi, mutten enää voi tehdä sitäkään. Mä en kestä tätä kipua mun sisällä.

 

Tuska, epätoivo, kipu, ikävä... Se lohduton ikävän tunne, mikä on läsnä joka ikinen hetki. Mä en enää edes muista miltä tuntuu, kun ei satu. Millaista on olla iloinen. Siis oikeasti iloinen ja onnellinen. Niitä pieniä ilonhetkiä mahtuu tietysti tälläkin hetkellä mun elämään aina välillä, mutta en mä ole enää se sama elämäniloinen ja naurava tyttö, joka joskus vielä olin. Haluan sen ihmisen takaisin. En vain usko, että pystyn koskaan enää olemaan se ihminen.

 

Kipu helpottaa, ikävä helpottaa ja niiden tilalle tulee jossain vaiheessa taas niitä iloisia ajatuksia ja positiivisia tunteita, mutta mä elän koko loppuelämäni tietäen, ettei mulla ole enää vanhempia. Uskon, että jollain tavalla se tulee aina vaikuttamaan elämääni. Tekisin mitä tahansa, että saisin pyyhittyä kaikki pahat tapahtumat pois elämästäni.

Itkeminen helpottaa.

Äitini kuoleman jälkeen olen itkenyt joka ikinen päivä. Toisinaan itken vähemmän ja toisinaan koko päivä menee itkiessä. Olen monet kerrat sanonut poikaystävällenikin, että olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan itkemiseen. Olen kyllästynyt siihen, että mikä tahansa asia saattaa saada minut purskahtamaan lohduttomaan itkuun, eikä siinä vaiheessa ole mitään väliä missä olen. Vielä jokin aika sitten minua olisi taatusti hävettänyt, mikäli olisin alkanut itkeä vaikkapa täydessä bussissa. Nykyään noin on tapahtunut niin monta kertaa, etten jaksa enää välittää siitä. Ei minua kiinnosta mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Tuskin kovin moni edes huomaa sitä, että kyyneleet valuvat kasvojani pitkin ja mitä sitten vaikka huomaisi?

 

Vaikka välillä olenkin täydellisen kyllästynyt itkemiseen, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että pystyn itkemään. Jossain vaiheessa koitin kieltää sen itseltäni täysin ja perustelin sen itselleni siten, ettei minun pidä antaa itseni olla jatkuvasti allapäin. Etten sillä tavoin pääse koskaan eteenpäin, vaan kieriskelen samassa surussa päivästä toiseen. Onneksi melko pian tajusin, että oloni vain pahenee, mikäli en anna itselleni mahdollisuutta itkeä. Itkeminen helpottaa ja paha olo pääsee sen itkun kautta purkautumaan edes vähän.

 

Välillä itkeminen tuntuu tosin aivan turhalta. Olen monet kerrat sanonut, että mitä järkeä minun on itkeä, kun en kuitenkaan saa takaisin niitä ihmisiä, jotka olen menettänyt. En, vaikka itkisin heidän takiaan silmät päästäni. Sitä on niin vaikeaa tajuta, että vanhempani eivät tule takaisin, vaikka kuinka itken ja rukoilen heitä palaamaan. Se on väärin.

Tukipilari, minäkö?

Lähdin myöhään eilen illalla ajamaan mökillemme. Halusin pois kotoa, halusin olla yksin ja saada itkeä rauhassa ilman, että kukaan on olan takana kyttäämässä tai arvostelemassa tekemisiäni. En halua nähdä ketään eikä minua huvita tehdä mitään. Haluan vain olla yksin. Vaikka kuinka yritän, en jaksa aina vaan olla vahva. Ihmiset sanovat, ettei kukaan oleta minun olevan vahva eikä minun tarvitse olla sitä. Miksi minusta sitten tuntuu, että minun pitäisi jälleen kerran pystyä huolehtimaan aivan kaikesta?

 

Eikö se riitä, että isäni kuoleman jälkeen se olin minä, joka piti koko perheemme kasassa ja kotimme pystyssä. Äitini ei kyennyt nousemaan edes sängystä ylös, siskoni asui muualla eikä häntä pahemmin näkynyt. Minun oli pakko huolehtia veljestäni. Minä olin se ihminen, joka huolehti siitä, että Jesse pääsi kouluun ja koulusta kotiin, sai ruokaa, puhtaita vaatteita ja apua suruunsa. Pakotin äitini syömään ja juomaan, vaikka hän ei surultaan olisi halunnut niin tehdä. En ole koskaan odottanut minkäänlaista kiitosta siitä, mitä tein. Mielestäni on vain aivan kohtuutonta, että minun pitäisi jälleen kerran olla se tukipilari, joka pitää kaiken koossa. Viimeinen niitti oli, kun sain eilen kuulla, etten ole ollut parhaimmalla mahdollisella tavalla Amandan tukena.

 

Miksi minun pitäisi pystyä olemaan isosiskoni tukena, kun helvetti sentään käymme läpi aivan samaa surua? Ihmiset sanovat, että Amandalla on niin vaikeaa ja Amanda on niin maassa ja romuna. Entä minä? Luulevatko ihmiset ihan oikeasti, että minä olen jo selviytynyt ja päässyt yli äitini itsemurhasta? Ilmeisesti se, etten näytä pahaa oloani muille ihmisille yhtä helposti kuin Amanda, saa ihmiset ajattelemaan noin. Yhdenkään ihmisen tässä maailmassa on turha alkaa syyllistää minua siitä, että minä en ole ollut jonkun ihmisen tukena.

 

Muutin isäni kuoleman jälkeen melko pian pois kotoa ihan vain sen takia, etten enää jaksanut. En jaksanut pitää huolta kaikesta. Romahdin täysin muuttoni jälkeen ja isän kuolemasta oli kulunut jo kuukausia, kun ensimmäisen kerran sain mahdollisuuden oikeasti surra. Tällä kertaa tilanne on onneksi ollut erilainen. Eilen minulle vain tuli mitta täyteen ja lähdin pois. Ehkä pari päivää täällä helpottaa oloani, ainakin minulla on nyt mahdollisuus miettiä asioita aivan rauhassa.