Anteeksi, että olen tällainen.

Ihmisiä pelottaa, kun puhun omista hautajaisistani. Ei kukaan ymmärrä, että koska mä olen menettänyt sekä äitini että isäni, ei mulla ole enää samanlaista varmuutta siitä, että mä itse eläisin vielä 80-vuotiaanakin. Mitä vaan voi tapahtua, tapahtuihan niin mun vanhemmillekin. Lisäksi ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun mä jouduin avuttomana seuraamaan vierestä, kuinka mun ystäväni menehtyi sairaalassa auto-onnettomuudessa syntyneisiin vammoihin. En mä elä siinä uskossa, että saatan kuolla huomenna tai viikon päästä, mutta olen siitä huolimatta miettinyt tiettyjä asioita jo etukäteen.

Ei mun tarkoituksenani ole pelotella, kun mä puhun vaikka siitä, että haluan tuhkauksen. Tai siitä, että toivoisin tiettyjen kappaleiden soivan hautajaisissani. Ei se tarkoita sitä, että suunnittelen kuolevani tai olen aikeissa tehdä itselleni jotain. Kyllä mä ymmärrän, ettei kukaan haluaisi tollasia asioita kuulla, mutta silti mulle tulee pahaa mieli, kun mut on niin usein torjuttu täysin, kun oon yrittänyt puhua noista asioista. Mulle tulisi itselleni parempi olo siitä, jos tietäisin edes jonkun tietävän miten mä haluaisin noiden asioiden menevän. Ihmiset ymmärtää mut väärin, enkä mä osaa selittää niille tarpeeksi hyvin minkä takia haluaisin kertoa noista asioista.

Varmasti se tuntuisi todella karulta ja pahalta, jos vaikka Amanda kertoisi mulle suunnitelleensa omia hautajaisiaan. Kai mussa on siis vaan jotain vikaa, kun haluan tollasista asioista puhua... Muutenkin välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi ja koko pääni räjähtää. Ei kai se ole ihme, jos mietin tuollaisiakin asioita.

 

Tämä on taas näitä päivä, kun tekisi vain mieli itkeä maailman pahuutta ja kurjaa elämääni sekä pyytää kaikilta anteeksi olemassaoloani. En tunne itseäni enää normaaliksi...

Viha ja katkeruus.

Siskoni sanoi, että koska äitimme tappoi itsensä, hän ei koskaan rakastanut meitä. Kieltämättä olen joskus itsekin ajatellut samalla tavalla, mutta olen hylännyt tuollaiset ajatukset jo kauan sitten. Tiedän, että äitini rakasti sekä minua että sisaruksiani. En vain ymmärrä miksei Ama halua uskoa niin. Tuntui kamalalta kuunnella Amandan puheita, kun hän itki ja oli vihainen. En tiennyt mitä olisin voinut sanoa, miten olisin voinut lohduttaa häntä.

 

Minua pelottaa se, että siskoni on niin katkera ja vihainen. Olen huomannut sen kunnolla vasta vähän aikaa sitten. Hän syytti pitkään itseään äitimme kuolemasta, mutta viime aikoina hän on yhä enemmän alkanut syyttää siitä äitiä itseään. Äidin syytähän se on, ei siinä mitään, mutta Amanda on niin vihainen. Niin älyttömän vihainen... Ja nyt Ama on ilmeisesti päättänyt, ettei äiti ole koskaan meitä edes rakastanut. Ehkä tuollainen ajattelutapa helpottaa hänen oloaan, en tiedä. Minua se lähinnä pelottaa.

Haluaisin pystyä edes jotenkin auttamaan siskoani, mutta en tiedä mitä voisin tehdä. Enkä minä taida muutenkaan olla se kaikkein paras apu tässä tilanteessa. En vain kestä nähdä kuinka minulle rakas ihminen kärsii. Se sattuu ihan liikaa, kun voimani ovat muutenkin vähissä...

Hän ei tule takaisin.

Äiti on nyt enkeli ja suojelee meitä. Se ei anna meille tapahtuu mitään pahaa, eikä se haluis, että me itketään. Se on siellä missä iskäkin on. Voisiko mikään saada mua itkemään vielä enemmän kuin noi pikkuveljeni sanomat sanat? Se on niin reipas, kunpa mäkin voisin olla. Jesse puhuu nykyään tosi paljon äidistä, vaikka vielä vähän aikaa sitten se ei oikein halunnut puhua mistään äitiin liittyvästä eikä varsinkaan sen kuolemasta. Nykyään se toistelee vähän väliä asioita, joita äidillä oli tapana sanoa tai miettii miten äiti tekisi jonkun asian. Mä olen tosi iloinen siitä, että se tekee noin, vaikka sitä onkin todella vaikeeta joskus kuunnella. Pääasia on, että Jessellä on kaikki hyvin.

 

Ehkä se meni vähän väärinpäin, että 9-vuotias lohduttaa 20-vuotiasta, mutta tällä kertaa se meni niin. Tuntuu melkeen pahalta sekin, että mä olen yhä niin maassa, vaikka Jesse on jo selvästi hyväksynyt sen, ettei äiti enää ole täällä. Koskahan mahtaa koittaa se päivä, kun mä hyväksyn sen...

 

Jesse oli vasta 7-vuotias, kun meidän isä kuoli, eikä se meinannut aluksi lainkaan ymmärtää sitä. Muistan miten koitin selittää sille, ettei isä enää voi tulla takaisin kotiin, vaikka me halutaankin, että se tulee. Kyllä se melko pian sitten ymmärsi sen, että kuolema todellakin on lopullista. Äidin kuolema oli sillä tavalla helpompi asia, että Jesse tajusi heti mitä tarkoittaa, että joku on kuollut. Se on monta kertaa sanonut, että on epäreilua kun meidän vanhemmat on kuolleet. Niinhän se on. Ei kenenkään 9-vuotiaan eikä edes 20-vuotiaan kuulu menettää vanhempiaan. Ei näin nuorena.

Päivät kuluvat.

Kesti kauan ennen kuin kunnolla sisäistin sen, että äitini todella on kuollut enkä vielä hänen hautajaisissakaan tajunnut sitä kunnolla. En ymmärtänyt sen lopullisuutta. Kai se johtui siitä, että olin yhä shokissa enkä ollut valmis käsittelemään niitä asioita. Enää se ei ole pitkään aikaan ollut samanlaista, mutta usein olen itse koittanut olla ajattelematta niitä asioita, niin hyvin kuin se on ollut mahdollista.

 

Isäni kuolema opetti, että surua ja kuolemaa kannattaa alkaa käsitellä mahdollisimman pian, sillä jossain vaiheessa se on joka tapauksessa edessä. Ei sitä pääse ikuisesti pakoon. Periaatteessa olen käsitellyt äitini kuolemaan liittyviä asioita, mutta en todellakaan vielä tarpeeksi. Tämän blogin kirjoittaminen on vähän pakottanutkin mua ajattelemaan ja miettimään niitä asioita, mikä on pelkästään hyvä asia. Olen todella tyytyväinen siihen, että uskalsin alkaa kirjoittaa tätä. Muutaman kerran olen tosin miettinyt, että mikä mua vaivaa kun kirjoitan näin henkilökohtaisista asioista blogiin ja kuka tahansa voi näitä postauksia lukea. Ainakaan vielä mua ei ole kertaakaan kaduttanut, että olen tänne jotain kirjoittanut. Päinvastoin, tästä on ollut ihan hirveesti apua mulle, eikä vähiten sen takia, että oon saanut kuulla monen muunkin tarinoita ja ajatuksia. Kiitos teille kaikille niistä!

 

Lasken yhä edelleen kuinka monta kuukautta, viikkoa ja päivää äidin kuolemasta on. Ennen toikin asia pyöri mielessä ihan joka päivä, mutta varmaan viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, etten välttämättä mietikään sitä ihan joka päivä. Se oli ennen niin älyttömän tärkeää mulle tietää kuinka kauan siitä on, mutta pikkuhiljaa sen merkitys vähenee. Ehkä hyvä niin? Hassua sekin, että toisinaan olen helpottunut siitä, että olen selvinnyt jo sen tietyn ajan ilman äitiäni. Välillä taas itken silmät päästäni, kun mietin, että siitä on jo niin kauan kun viimeksi näin äitini. Ristiriitaista, mutta varmasti tämäkin on suruaikana täysin normaalia.

I wish I could see that you're still here watching over me.

Viikonloppu poikaystäväni vanhempien luona oli ihana, mutta sai minut myös ikävöimään omia vanhempiani. Antonin äiti halasi minua pitkään ja lämpimästi, kun pääsimme perille, enkä voi edes sanoin kuvailla kuinka hyvältä se tuntui. Aloin melkeen itkeä, kun sain jälleen kerran huomata kuinka paljon Antonin vanhemmat minusta välittävät. Olen onnellinen siitä, että Antonilla on tuollainen perhe ja saan myös itse olla osa sitä.

Paluumatkalla aloin miettiä jälleen kerran sitä, etteivät vanhempani pääse esimerkiksi osallistumaan mahdollisiin häihini eivätkä lapseni saa koskaan tuntea toisia isovanhempiaan. Muistan vieläkin sen hetken, kun minusta tuli keväällä 2012 ylioppilas ja näin äitini ja sisarukseni väkijoukon keskellä. Yritin hymyillä, mutta samalla tunsin viiltävää kipua sisälläni. Isäni olisi kuulunut olla mukana. Juhlat olivat sinänsä onnistuneet, mutta isän poissaolon kyllä huomasi.

Pikkutytöstä asti olen unelmoinut suurista prinsessahäistä ja kuvitelmiini on ehdottomasti kuulunut se, että isäni saattaa minut alttarille. Enää se ei ole mahdollista. Vanhempani eivät ole näkemässä, kun menen naimisiin. Uskon kyllä, että pystyn nauttimaan ja iloitsemaan tulevana hääpäivänäni, mutta päivä olisi taatusti vielä paljon parempi, mikäli vanhempani voisivat olla osa sitä. Heidän kuuluisi olla paikalla ja minun on niin vaikea hyväksyä sitä, etteivät he enää ole. Kumpikaan ei tule koskaan enää takaisin enkä pysty käsittämään miksi.